Aikido-penskat aitaa maalaamassa

7.8.2018
Petteri Silenius

Tämä juttu ilmestyi Suomen Aikidoliiton lehdessä numerossa 1/2018

Kaipaatko haasteita aikidossa? Ukemin hallintaa äänettömästi ja äärimmäisen pehmeänä alastulona. Uken horjuttamista pelkällä tahdonvoimalla ja niin, että pari sortuu jalkoihisi koskiessaan sinuun. Monen hyökkääjän yhtäaikaista horjuttamista niin, että he jäävät nippuun toisistaan kiinni muutamaksi sekunniksi. Bokkenin poisottamista raivoisasta lyönnistä silmänräpäyksessä.

Ei, ei - ryhdy opettamaan aikidoa lapsille.

Olen opettanut lapsia noin 25 vuotta. Tällä hetkellä viikottaiseen aikatauluuni sisältyy kaksi arki-iltaa, jolloin minulla ei ole junioriharjoituksia. Kolme päivää viikossa, kahden eri lapsiryhmän kanssa tutkaillaan aikidoa. En tiedä mitään niin haasteellista ja samalla kertaa palkitsevaa aluetta aikido-opettajalle, kuin lasten ohjaaminen. Kaikki opettajat eivät siihen pysty vaikka toimisivat ammatikseen lajin parissa. He mieluusti antavat tämän vastuullisen tehtävän oppilailleen. Kyse on asenteesta ja tietysti myös ajan jakamisesta. Aikuisia on helpompi ohjata kuin lapsia, koska aikuiset osaavat käyttäytyä ja tehdä analyyseja omista tekemisistään. Lasten kanssa pitää olla erilaisilla eväillä liikkeellä, ja se tekee juniorityöstä haastavampaa.

Levottomuus tarttuu

Nykypäivän mediarummutus ja kiireinen elämäntapa tarttuu myös lapsiin tehden heistä kärsimättömiä ja levottomia. Tämä tauti tulee aikuisten kautta lapsiin. Jos levottomasti käyttäytyvää poikaa ei saada millään ilveellä kuriin kotona tai koulussa, hänet kiikutetaan budo-opettajalle jotta poikaan saataisiin kuria ja ryhtiä. Usein tämä Karate-Kid-kaava saadaan toimimaan. Joskus taas joudutaan toteamaan ettei lasta kannata väkisin roudata dojolle, jos hän ei itse halua oppia aikidoa. Jos lapsella on hauskaa treeneissä ja häntä saadaan ohjattua herkän kauden yli selkeämmille vesille, aikido toimii silloin erinomaisena kanavana energian purkamiselle.

Nykyisin levottomille lapsille annetaan todistus lääkäriltä, että lapsi on levoton ja sille on annettu hieno kirjainyhdistelmä: ADHD, keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriö. Tämän kortin vanhemmat useasti vetävät esille, jos ohjaaja kertoo pojan saavan karenssia aikidosta viikon verran liiallisen levottomuuden vuoksi. Yhtäkaikki, jos poika haluaa harjoitella aikidoa jatkossakin, hänen tulee muuttaa käytöstään. 

Ohjasin kerran vieraalla paikkakunnalla leiriä junioreille, ja teimme harjoitusta jossa ohjaaja heittää pallon lapselle joka tekee sen jälkeen ukemin pallo käsissään. Yhden tytön vuoron tullessa hänen äitinsä säntää tuolilta luokseni ja sanoo: ”Hän ei voi saada palloa kiinni, hänellä on sejase-syndrooma! Heitin pallon tytölle, joka sai kopin. Tyttö katsoi hämmästyneenä käsissään olevaa palloa ja teki ukemin. Virnistin äidille, joka palasi takaisin istumaan ja seuraamaan harjoituksia. Jos lääkäri on todennut tytöllä olevan tietynasteisen syndrooman, ehkä vanhemmat ovat hyväksyneet ongelman eivätkä koskaan ole yrittäneet heittää lapselle palloa.

Nostalgista muistelua

Aikaisemmin pojat olivat villimpiä käytökseltään kuin tytöt. Heitä sanottiin kurittomiksi ja kyvyttömiksi keskittymään. Eivät pojat näytä muuttuneen vuosien saatossa, mutta löytyy toki tyttöjäkin joilla on keskittymisvaikeuksia. ADHD-yhdistelmä antaa lääketeollisuudelle mahdollisuuden kasvattaa tuotantoaan ja hiljentää kemiallisesti lapsessa kehittyvän energiaboostin. Lapsilla on luontaisesti energiaa, uteliaisuutta, liikkumisen tarvetta. Jos sitä energiaa ei pureta, se purkautuu levottomana käytöksenä.

Lasten liikkuminen on nykyään ohjattua ja säännösteltyä. Minun lapsuudessa päivä vierähti ulkona leikkien naapuruston eri ikäisten lasten kanssa juosten, pelaillen, kiipeillen, kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä tehden, majaa rakentaen ja piilosta leikkien. Nykyään lapsia ei näe ulkona leikkimässä yhdessä. He ovat kotona tietokoneen, tabletin, älypuhelimen tai pelikoneen ääressä. Jos kaveri kutsutaan kylään, hänet kutsutaan pelaamaan uutta peliä. Liikkuminen on organisoitua eli lapsi viedään liikkumaan urheiluseuran harjoituksiin. Nostalgia nostaa nyt päätään, mutta ennen aikuiset eivät järjestäneet lapsille liikuntaa vaan lapset liikkuivat itse. Kun arki-illat kuluvat vanhemmilta lasten kuskauksissa mitä erilaisimpiin harrastuksiin, on alettu käyttää nimitystä ”curling-vanhemmat” - vanhemmat jotka lakaisevat kaikki roskat ja esteet lastensa edestä.

Kaikesta tästä huolehtimisesta huolimatta on havaittavissa huolestuttavia ilmiöitä lasten fysiikassa. Osa ei pääse kyykkyyn kaatumatta, monet eivät osaa tehdä kuperkeikkaa, puhumattakaan kärrynpyörästä.  Aikidon junioriharjoituksissa jumpataan, hypitään, kieritään, tehdään ukemeita ja vahvistetaan kehoa vahvaksi ja joustavaksi hyvin kokonaisvaltaisella tavalla. Poikani pelasi jalkapalloa aikidon ohella nuorempana ja jalkapallovalmentajat sanoivat, että hänellä on paljon parempi tasapaino ja kehon käyttö kuin muilla, jotka pelasivat vain jalkapalloa.

Vanhemmat mukaan tatamille?

Vanhemmat pitävät myös lastensa aikidoharjoittelusta, koska heidän ei tarvitse osallistua seuratoimintaan. Ei tarvitse olla mukana valmennustyössä eikä myyjäisissä. Varmasti on myös vanhempia, jotka kaipaisivat sellaista. Yksi vaihtoehto on hypätä aikuisten harjoituksiin mukaan ja sitten vaan junioriharjoituksiin mukaan apuohjaajaksi. Esitän toiveen vanhemmille, että he eivät olisi dojossa läsnä katsomassa lastensa harjoituksia ensimmäistä kertaa lukuunottamatta. Minulla on siitä huonoja kokemuksia. Olen joutunut toppuuttelemaan yhtä äitiä, joka tuli tatamille auttamaan kömpelöä poikaansa alkujumpan venytyksissä. Yhdellä isällä oli tapana istua aina katsomassa poikansa harjoituksia. Joka kerta kun poika ei osannut teknikkkaa hän katsoi isäänsä, joka pudisti naama kurtussa päätään. Mainittakoon, että isä ei ollut koskaan harjoitellut aikidoa, mutta hän näytti tietävän mikä oli oikein ja mikä väärin.

Olen jo sen verran iäkäs sekä myös kokenut neljän lapsen isänä, että uskallan antaa neuvoja junioreiden vanhemmille. Esimerkiksi silloin, kun isä tulee aina poikansa kanssa pukuhuoneeseen auttamaan pukua poikansa päälle. Hän seuraa poikaansa suihkuun ja komentaa koko ajan häntä, kuinka jalat tulee pestä ennen harjoituksia, kuinka hana suljetaan ja kuinka jalat tulee kuivata. Huomautin isälle ohimennen, että anna pojallesi vastuuta ja luota häneen. Riittää, että kerran sanoo ja opastaa ja sitten antaa pojan huolehtia itsestään. Käytäntö ja toistot opettavat tässäkin tapauksessa enemmän kuin tuhat huomautusta.

Lapset ovat omia itsejään, kun vanhemmat eivät ole katsomassa päältä. He eivät silloin yritä miellyttää vanhempiaan ja vilkuile koko ajan hyväksyntää hakien dojon katsomoa kohti. On myös vanhempia, jotka jäävät viettämään aikaansa dojolle junioriharjoitusten ajaksi. Sen sijaan, että he seuraisivat lapsensa harjoittelua ja kehittymistä, he selaavat älypuhelintaan tai tablettiaan. Jopa niin, ettei ohjaajia ehdi edes tervehtimään heidän tullessaan saliin. Onpa tavattu dojolla kännykkäänsä kovaan ääneen puhuva äiti ja isä harjoitusten aikana. Vanhemmat voivat hyvin viettää vapaa-aikaansa kahvilassa tai dojon eteisessä sillä aikaa, kun lapsi on puuhailemassa tatamilla.

Budo eroaa urheilusta

Jos vanhemmat ovat tottuneet aikaisemmissa lasten harrastuksissa pallopelien maailmaan, he todennäköisesti hämmästelevät aluksi budon harjoittelukulttuuria. Ei saa katsoa harjoituksia tai huutaa neuvoja lapselleen saati sitten kannustaa kuuluvasti jälkikasvuaan. Ainoa palaute, mikä harjoituksista tulee on lapselta itseltään hänen kertoessaan kaikesta mitä harjoituksissa on tapahtunut. Jos treeneissä on ollut hauskaa ja innolla odotetaan seuraavaa kertaa. Tai vanhemmat voivat huomata jotain positiivista tapahtuneen ajan kuluessa, kun perheen nuorimmainen alkaa järjestellä kenkiä riveihin kodin eteisessä tai ilmoittaa kovaan ääneen siivonneensa huoneensa. Budo toimii kokonaisvaltaisena kasvattajana eikä pyrkimys ole suinkaan aina valmistautua peittoamaan koulun kiusaajakovikset.  

Aikidoon tulee kaikenlaisia lapsia. Hiljaisia ja arkoja, levottomia ja kovaäänisiä sekä kaikkia siltä väliltä. Vanhemmat tietysti haluavat lastensa pärjäävän elämässä ja toivovat heidän oppivan pitämään puolensa. Ryhmissäni näen lapsia, joita on kiusattu koulussa. Samassa ryhmässä voi olla myös lapsia, jotka ovat mahdollisia kiusaajia. Kaikki oppivat koskettamaan toisiaan rakentavassa mielessä. Oppiakseen olemaan enemmän sosiaalisia ja välttääkseen pelkäämästä toisen ihmisen kosketusta. Ennenkaikkea aikidon harjoittelun tarkoituksena on opettaa luottamaan omiin käsiinsä ja jalkoihinsa sekä oppia itsestään enemmän. Siis luottaa itseensä samalla kun oppii luottamaan muihin. Itseluottamuksen myötä syntyy itsevarmuus joka ehkäisee kiusatuksi tulemista. Kyse ei ole itsepuolustustekniikoiden opettelusta, joilla torjutaan fyysiset hyökkäykset. Emme opeta aikuisia emmekä lapsia taistelemaan vaan toimimaan sovussa muiden kanssa. Lapsilla se tapahtuu kehonhallinnan opettelun kautta ja ryhmissä kisailemalla. Ihmisten kanssa yhdessä toimimista oppii vain tapaamalla muita ihmisiä. Sietämällä muita ihmisiä vierellään ja hyväksymällä erilaisuutta. Mitä varhaisemmassa vaiheessa lapsuutta sen aloittaa, sen parempi.

Aikido-ohjaajien vuorovaikutus junioreiden vanhempiin on tärkeä ja olemme kiitollisia jos vanhemmat tulevat joskus keskustelemaan kanssamme lastensa ongelmista. Voimme auttaa osaltamme vaikeassa kasvattajan ja ohjaajan roolissa. Lapsenne on ainutlaatuinen persoona ja aikido-ohjaajille on suuri kunnia ja iso vastuu huolehtia hänestä aikidon harjoitusaikana. Kiitos siitä luottamuksesta.

Lapsia ei tarvitse yrittää kasvattaa, heidän kanssaan pitää puuhailla. Kotona tehdä yhdessä arkiaskareita ja jutella ruokapöydässä koko perheen kesken. Dojolla tutkitaan miten tasapaino muodostuu, kuinka sen voi menettää ja miten toimia jos toinen vääntää liian kovaa käsisidontaa. Siinä samalla kasvavat lapset, vanhemmat ja myös me aikido-ohjaajat. Koskaan ei tule valmiiksi.

Petteri Silenius on Turku Aikikai ry:n aikidon ja katori shinto ryu´n pääopettaja
Aikido shihan, 6. dan

Ota meihin yhteyttä


Kerro meistä kavereillesi

  • paidat vaatteet